Saduista

                                kuva©Minna Karjalainen

Mikä on ensi käsityksenne saduista? 

Itselleni tulee mieleen Prinsessa Ruusunen. Kategorioisin sen jotenkin näin:

Nimi: Prinsessa Ruusunen

Hahmot: prinsessa, prinssi, 3 hyvää haltiatarta, 1 paha haltiatar, kuningas ja kuningatar

Teema: rakkaus pelastaa kaikelta

Genre: fantasia, seikkailu

Juoni:

Vanhemmat odottaneet pitkään lasta, joka viimein saapuu kauniina ja ihanana ja tuo ympärilleen kaikkea hyvää. (Näin ei valitettavasti usein käy tosielämässä.) 

Prinsessan syntymäjuhlassa (ei viitata kristinuskon kastajaisiin muistaakseni) jokainen haltija antaa lapselle lahjan. Yksi antaa kauniin lauluäänen, yksi kauneuden ja yksi on juuri antamassa omaansa, kun Paha Haltiatar saapuu. Hän langettaa lapsen päälle kirouksen, jossa hän kuolee 18-vuotissyntymäpäivänään. ( Tällöin ilmeisesti tytön pitäisikin aloittaa ”ne” jutut, että ehkä siksi ikävalinta.) 

Kiroukseen kuuluu, että tyttö koskee tällöin värttinään. (Värttinähän se on nimenomaan oltava. Värttinöimisestähän se tyttö tykkää ja niitä on kaikkialla. Taitaa haltia itse kantaa sen portaita ylös tytön kammariin, sillä uskon ettei tuohon aikaan prinsessat juuri itse värttinöineet vaatteitaan. Kamarineidit sen teki uskon ma.)  

No, hyvälle haltiatterelle tämä ei tietysti käy ja hän antaa lahjaksi loitsun, missä tyttö ei sittenkään kuole vaan nukahtaa, kunnes prinssin ensisuudelma hänet herättää.

Voi tyttöpoloa. Mielummin sitä kuolisi, kun heräisi satavuotiaana ruttuisena ja kärttyisenä nähdäkseen huippu komean miehen vierellään täysissä valmiuksissa rakastamaan. Oi voi.

No, satu päättyy kuitenkin hyvin kuten kaikki tietää. Alkuperäisesti saduthan on kuitenkin suunniteltu lapsille, eikö niin?

VÄÄRIN.

Katsokaas alun perin sadut ovat aikuisten viihdettä. No mitä luulette, kun ei ollut elokuvia saati radiota? Suomessa on vanhaan aikaan määritelty jopa, ettei satuja saanut lukea kuin vasta pimeän tultua. Ne ovat kansan suussa kulkevaa kallista omaisuutta. Täyttä viihdettä.

Esimerkiksi Kalevalaa lukenut tietää, että siinä käsitellään asioita mitkä eivät todellakaan sovi lasten korville. Puhutaan seksistä, eläimiin sekaantumisesta, paloiksi pilkkomisesta, sukurutsauksesta ynnä muusta. Tietysti nykyään on tehty se kaunisteltu Koirien Kalevala by Mauri Kunnas, mutta se on yhtä paljon alkuperäinen Kalevala kuin Disneyn Hercules perustuu Kreikan mytologiaan. Ja sielläpä sitä vasta onkin kuulkaa raiskaamista ja kannibalismia.

Takaisin satuihin. Satuja on muokattu rankalla otteella ja kaunisteltu. Aina silloin tällöin törmää kuitenkin teoksiin, kuten Ruma ankanpoikanen ja muita maailman kauneimpia satuja (1981, WSOY), jossa sadut ovat melko realistisessa muodossaan.

Rumassa ankanpoikasessa kuvataan, miten häntä purraan,nokitaan ja potkitaan piiankin puolesta. Lisäksi hänen ystäviään villihanhia ammutaan niin, että ”vesi muuttui veripunaiseksi.” Joutsenia  ankanpoika lähestyy lopulta (tietämättä, että itse on joutsen) sillä asenteella, että ”Tappakaa minut vaan, mielummin te kuin sorsat.” Melko ankeaa.

Tarinassa Kaupunginsoittajat kissa, koira, kukko ja aasi lyöttäytyvät yhteen ja  valloittavat rosvojen omistaman mökin. Käy kuitenkin hyvin selväksi miksi eläimet ovat jättäneet omistajansa. Kun ne olivat tulleet vanhoiksi, aasi haluttiin antaa pois, kissa hukuttaa, koira ampua ja kukosta tehdä lientä. Tämä mielestäni on täysin realistista kuvaamista, miten eläimiä jossain kohdellaan edelleenkin.

Peukalo-Liisa tuo esiin sen, miten (varmaan siihen aikaan kun satu keksittiin) vähän nainen voi lopulta päättää elämästään. Vanha rupikonna sieppaa hänet ja tahtoo naittaa mudassa asuvalle rumalle pojalleen. Naiselta ei juuri kysytä. Myöhemmin tästä selvittyään Liisa elää yksin metsässä kunnes muuttaa ystävällisen Peltohiiren luo. Tämä taas tahtoo naittaa hänet ystävälleen Myyrälle, joka asuu täydessä pimeydessä maan alla. 

 

                                                     Ares©MinnaKarjalainen

Olikos tämä Peltohiiri sittenkään niin ystävällinen. Sanoopa Liisalle, että ”Jos rupeat hankalaksi, minä puraisen sinua valkoisilla hampaillani.” No ai kun kiva. Joudun sänkyyn ruman Myyrän kanssa ja sinä pakotat minut siihen? Jahas.

No. Liisa onneksi löytää puolikuolleen pääskysen myyrän luolasta ja auttaa sen taas voimiinsa. Sen avulla Liisa pääsee lopulta pois Myyrän kynsistä (ja onneksi pääseekin.)  Ensimmäisellä kerralla hän ei kuitenkaan lähde Pääskyn mukaan, sillä siitä tulisi kuulemma Peltohiirelle paha mieli. Kas niin, naisen on aina viimeisenä ajateltava omaa etuaan.

Minusta Peukalo-Liisassa on jatkuvasti todella uhkaava tunnelma. Tarinassa on ikään kuin jatkuvasti jännite, kuka käy Liisaan käsiksi. Suurin uhka onkin miespuolisten henkilöiden ahdistelu. Mielestäni erittäin kieroa ja pelottavaa. Onneksi lopulta löytyy ihana Kuningas kukkahaltija, joka ottaa Liisan puolisokseen.

Sitten silmään osuu vielä sellainen satu, kuin Ivan ja Ikiturma. Tämä lähtee sitten niille raiteille, johon jo viittasin Kalevalassa ja Kreikan mytologiassa lyhyesti:

Ivan saattaa kauniit sisarensa avioon erilaisten eläimiksi muuttuvien miesten kanssa – haukan, kotkan ja korpin. He ovat toinen toistaan komeampia ja omistavat toinen toistaan mahtavemmat valtakunnat (missä ovat tällaiset miehet nykyään?) Heistä tulee Ivanin auttavat kumppanit tarinassa. Ivan tapaa nimittäin kauniin Maria Mihoilevan, joka muuten harrastaa kokonaisten sotilasarmeijoiden surmaamista (mikä ei suinkaan tarinassa ilmeisesti ole paha asia.)

No, Maria lähtee kerran taas sotaretkelle ja sanoo Ivanille, että ”Kuha et ny tota yhtä kammioo käy avaa, ni sit on kaik niinku ok.” No, ei tämä olisi satu, jos ei Ivan tekisi juuri  niin.  Siellä on Ikiturma, jonka henkilöllisyyttä ei juuri paremmin selitellä, saati mikä hän on ; ilmeisesti joku venäläinen kansanperinteeseen kuuluva saatana. Ivan vie janoiselle Ikiturmalle kolmesti sangollisen vettä ja samalla saa kome yrityskertaa pelastaa naisensa Marian, jonka Ikiturma vie. 

Niin. Kolme sisarta, kolme eläin-miestä, kolme sangollista vettä, kolme yrityskertaa pelastaa nainen. Onko tässä nyt jotain toistoa?

Noh. Ivan yrittää pelastaa naistaan Ikiturman valtakunnasta kolmesti. Nopealla hevosellaan Ikiturma saa hänet kuitenkin aina kiinni. Kolmannella kerralla Ikiturma paloittelee Ivanin (kolmeen palaan – no ei vaineskaan) ja sulloo tynnyriin, minkä vyöttää jonkin asteen painavilla esineillä ja heittää mereen. Sieltä ystävälliset sulhosmiehet korppi, haukka ja kotka pelastavat Ivanin ja yhdistävät palat paikoilleen lähdevedellä, merivedellä ja järvivedellä (tietysti kolmella elementillä). 

Kirjaimellisesti kerättyään itsensä ja monen mutkan kautta Ivan lähtee hakemaan ilkeältä noidalta hevosta, joka on yhtä nopea kuin Ikiturman. Noidalta ei ollut helppoa saada sellaista hevosta, sillä hän halusi Ivanin pään seipääseen (joita oli muuten 12, joista yhdestä puuttui pää. Minä jo pelkäsin, että kolme.)

Lopulta Ivan onnistuu ja saa kuin saakin naisensa kotiin. Hänen peräänsä lähtevä noita putoaa sillata tulijokeen ja kohtaa ”hirvittävän kuoleman” ja Ivanin hevonen murskaa lopuksi Ikiturman pään, mikä loppuratkaisu sekin nyt sitten on.

Kokeeko siinä mies antaneensa miehen mitalla takaisin? Ei koe, ei.

Loppusanoiksi sanonkin,  että sadut ovat tosiaan alkuperäisessä muodossaan aikuisviihdettä ja hyvää perinnettä. Aikuistenkin kannattaa lukea satuja.

                                          kuva©Minna Karjalainen