Siat ovat aktiivisia laumaeläimiä, joiden luonnollisiin tarpeisiin kuuluu ennen muuta ruoan tonkiminen maasta ja lauman arvojärjestyksen noudattaminen sekä pesän rakentaminen ennen porsimista. Älykkäänä ja uteliaana eläimenä sika pitkästyy helposti. Elinalueena siat suosivat metsämaastoa, mutta ne viihtyvät myös tasangolla sekä vuoristo- ja viljelyalueilla. Sikojen elinpaikassa on aina kosteikkoja, joissa ne voivat rypeä. Elinalueen laajuus voi vaihdella muutamasta hehtaarista moneen sataan hehtaariin.
90% sikaloista on tehosikaloita, missä satakiloiselle eläimelle on omaa tilaa 0,65 neliömetriä ja sekin ritilä- tai betonilattia. Keskimäärin joka viides porsas kuolee ennen vieroitusikää. Syynä yleisimpiä ruhjoutuminen, ripuli ja tukehtuminen. Vaikka tehoemakkosikaloissa emakolla on suuri tarve rakentaa pesä, se joutuu porsimaan kovalla ja betonisella lattialla, eikä myöskään pysty emakkohäkistään niitä hoivaamaan saati huolehtimaan itse itsestään.
Luonnossa emakot eristäytyvät laumasta ja alkavat rakentaa pesää noin pari päivää ennen porsimista. Sikaloissa tulevat äidit laitetaan tavallisesti synnyttämään porsimishäkkiin, jossa emakko ei mahdu kääntymään ympäri. Häkin tarkoituksena on estää emakkoa tallaamasta vastasyntyneitä porsaita. Luonnonoloissa emakko pitää huolen, etteivät porsaat jää sen alle. Liukas, kostea betonilattia vaikeuttaa ylösnousu- ja makuullemenoliikkeitä, kun häkeissä eläneiden eläinten lihaskunto on heikko. Eläin ei voi hallita liikkeitään tai kääntyä nuuskimaan porsaita, mikä aiheuttaa stressiä. Vajaa 14 prosenttia porsaista kuolee ennen vieroitusta. Porsaat vieroitetaan kuukauden iässä, aiheuttaen sekä poikasille että emakolle suurta stressiä. Porsaiden lapsuus ja sioiksi oppiminen keskeytyy (tosin miten emakko niitä pystyisi opettamaankaan esim. tonkimaan ja etsimään ravintoa emakkohäkistään.) Karjuporsaat kivuliaasti kastroidaan ja hampaat katkaistaan. Sen jälkeen sian elämä jatkuu tuossa ahtaassa virikkeettömässä tilassa teurastukseen asti ahdistuneena muiden ahdistuneiden kanssa, sillä sioilla on tarkka oman tilan tarve, hierarkia ja ulostamis- ja nukkumispaikat.
Yksipuolinen ruokailu, karut kuivikkeettomat karsinat, huono ilmanvaihto, liian suuret ryhmät, ahtaus ja loistartunnat ovat syynä sikojen stereotyyppisen käyttäytymisen moniin muotoihin, kuten häkin putkien ja toisten häntien pureskeluun. Kun ruokaa ja tilaa on rajoitetusti, siat tekevät kaikkensa päästäkseen ruokakaukalolle. Häntää puremalla sika ajaa toisen pois tieltään, ja hännästä lähtevä veren haju saa toisetkin hyökkäämään saman saparon kimppuun. Avoimista haavoista voi päästä tulehdusbakteereja, jotka muodostavat paiseita. Kovalla betonilattialla makaaminen aiheuttaa sioille muun muassa niveltulehduksia ja sorkkavikoja.
Karsinassa vallitsee sosiaalinen arvojärjestys, jonka mukaan siat jakavat rehun, makuutilan sekä ulostamis- ja virtsaamispaikat. Hierarkian alimmaiset kärsivät sitä enemmän, mitä vähemmän resursseja on jaettavana. Tilanahtaus pakottaa siat käyttämään resursseja eri aikoihin, ja arvojärjestyksen alimmaiset jäävät usein muita selvästi heikommiksi.
Munintakanoista kanaloissa
Broilerintuotannosta
Karsinassa vallitsee sosiaalinen arvojärjestys, jonka mukaan siat jakavat rehun, makuutilan sekä ulostamis- ja virtsaamispaikat. Hierarkian alimmaiset kärsivät sitä enemmän, mitä vähemmän resursseja on jaettavana. Tilanahtaus pakottaa siat käyttämään resursseja eri aikoihin, ja arvojärjestyksen alimmaiset jäävät usein muita selvästi heikommiksi.
Munintakanoista kanaloissa
Suomessa munijakanoja voidaan pitää varustelluissa häkeissä (niin sanotut virikehäkit) ja avokanaloissa (lattiakanalat). Avokanaloissa (lattiakanalat) kanoja voi olla yhdeksän kanaa neliömetrillä. Laissa ei ole minkäänlaisia rajoituksia siitä, kuinka paljon kanoja saa olla samassa hallissa, joten niitä on yleensä tuhansia. Suomen kanaloista reilu 30 % on tavanomaisia lattiakanaloita.Luomukanalat ovat avokanaloita, joissa on viisi kanaa neliömetrillä. Kanat pääsevät kesäisin ulos, mutta aina läheskään kaikki kanat eivät uskalla suuressa parvessa mennä ulos asti. Yhdessä parvessa saa olla 3000 kanaa. Suomen kanaloista 4 % on luomukanaloita.
Suomessa munijakanalassa on keskimäärin noin 10 000 lintua. Suurimmilla kanataloilla kanoja voi olla jopa 130 000. Varsinkin lattiakanaloissa on niin suuret parvikoot, etteivät kanat pysty tunnistamaan toisiaan.Silloin, kun kanat eivät pysty käyttäytymään niille synnynnäisellä tavalla, ne purkavat turhautumistaan häiriökäyttäytymällä. Häiriökäyttäytyminen on sellaista, mitä luonnossa villeillä tai villiintyneillä kanoilla ei esiinny. Kanat esimerkiksi kävelevät edestakaisin, nokkivat pakonomaisesti samaa kohdetta, ravistelevat päätään, nokkivat höyheniä, pureskelevat helttaa, leikkivät vedellä tai syövät muniaan. Edestakaisin kävelyn oletetaan johtuvan siitä, että kana yrittää toteuttaa lannistettua liikemallia, kuten etsiä pesää. Kun se ei pysty löytämään tai edes etsimään pesää, se yrittää päästä pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta, mikä näkyy edestakaisin kävelynä.
Munijakanoilla tavallisin epänormaali käyttäytymisen muoto on toisten kanojen höyhenpuvun nokkiminen ja kannibalismi. Kannibaalisessa käytöksessä kana nokkii toisen linnun ihoa tai ihonalaista kudosta. Esimerkiksi kuoliaaksi nokitun kanan löytäminen kanalasta ei ole epätavallista.
Höyhenten irti vetäminen, eli niiden nokkiminen, aiheuttaa linnulle erittäin paljon kipua. Useissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kannibalismia sekä höyhenten nokkimisongelmaa yritetään ehkäistä typistämällä kanojen nokkia. Nokan typistäminen on kivuliasta, ja linnuilla on esimerkiksi vaikeuksia syödä. Suomessa nokkien katkaiseminen on kielletty. Kannibalismia ja/tai höyhenten nokkimista esiintyy villeillä kanoilla vain vankeudessa.
Suomessa munijakanalassa on keskimäärin noin 10 000 lintua. Suurimmilla kanataloilla kanoja voi olla jopa 130 000. Varsinkin lattiakanaloissa on niin suuret parvikoot, etteivät kanat pysty tunnistamaan toisiaan.Silloin, kun kanat eivät pysty käyttäytymään niille synnynnäisellä tavalla, ne purkavat turhautumistaan häiriökäyttäytymällä. Häiriökäyttäytyminen on sellaista, mitä luonnossa villeillä tai villiintyneillä kanoilla ei esiinny. Kanat esimerkiksi kävelevät edestakaisin, nokkivat pakonomaisesti samaa kohdetta, ravistelevat päätään, nokkivat höyheniä, pureskelevat helttaa, leikkivät vedellä tai syövät muniaan. Edestakaisin kävelyn oletetaan johtuvan siitä, että kana yrittää toteuttaa lannistettua liikemallia, kuten etsiä pesää. Kun se ei pysty löytämään tai edes etsimään pesää, se yrittää päästä pois tästä epämiellyttävästä tilanteesta, mikä näkyy edestakaisin kävelynä.
Munijakanoilla tavallisin epänormaali käyttäytymisen muoto on toisten kanojen höyhenpuvun nokkiminen ja kannibalismi. Kannibaalisessa käytöksessä kana nokkii toisen linnun ihoa tai ihonalaista kudosta. Esimerkiksi kuoliaaksi nokitun kanan löytäminen kanalasta ei ole epätavallista.
Höyhenten irti vetäminen, eli niiden nokkiminen, aiheuttaa linnulle erittäin paljon kipua. Useissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kannibalismia sekä höyhenten nokkimisongelmaa yritetään ehkäistä typistämällä kanojen nokkia. Nokan typistäminen on kivuliasta, ja linnuilla on esimerkiksi vaikeuksia syödä. Suomessa nokkien katkaiseminen on kielletty. Kannibalismia ja/tai höyhenten nokkimista esiintyy villeillä kanoilla vain vankeudessa.
Kanojen luonnollinen elinikä on noin 7 vuotta, mutta tiedettävästi jotkut kanayksilöt ovat voineet elää jopa 15-vuotiaiksi. Tuotantotiloilla kanat tapetaan niiden tuottavuuden laskiessa, eli noin 1,5 vuoden ikäisinä.
Pääsääntöisesti munijakanoja ei viedä teurastamoille, sillä ne ovat munintakauden päättyessä niin loppuun kuluneita, ettei niiden teurastaminen ihmisravinnoksi ole kannattavaa. Sen sijaan tiloille ajaa auto, jossa on hiilidioksidikontti: Kanat lastataan konttiin ja tapetaan hiilidioksidilla. Ruhot päätyvät yleensä turkistarhoille rehuksi.
Pääsääntöisesti munijakanoja ei viedä teurastamoille, sillä ne ovat munintakauden päättyessä niin loppuun kuluneita, ettei niiden teurastaminen ihmisravinnoksi ole kannattavaa. Sen sijaan tiloille ajaa auto, jossa on hiilidioksidikontti: Kanat lastataan konttiin ja tapetaan hiilidioksidilla. Ruhot päätyvät yleensä turkistarhoille rehuksi.
1950-luvulla siipikarjateollisuus alkoi kutsua lihaksi kasvatettavaa kanaa broileriksi erotukseksi munijakanasta. Broileri kuuluu samaan lajiin kuin munijakana, mutta on siitä erikseen jalostettu hybridi. Broilerit on jalostettu kasvamaan nopeasti. Emobroilereita pidetään jatkuvasti pienessä nälässä, jotta ne eivät kasvaisi liian nopeasti.
Hautomoista broilerit siirretään laatikoissa suuriin kasvattamoihin muutaman tunnin ikäisinä. Linnut tarvitsevat luontaisesti jonkun, johon ne leimautuvat, joten ne saattavat seurata hallin lattialla kävelevää ihmistä keltaisena merenä muutamia päiviä.
Yhdellä tilalla on keskimäärin 40 000 broileria, ja yhdessä hallissa on yleensä vähintään 15 000 lintua kerralla. Kanat elävät halleissa koko elämänsä. Erityisesti kasvatuksen lopussa broilerit elävät ahtaasti: lintuja on keskimäärin 23 jokaisella neliömetrillä, jolloin yhdellä broilerilla on liikkumatilaa alle A4-paperiarkin verran.
Yhdellä tilalla on keskimäärin 40 000 broileria, ja yhdessä hallissa on yleensä vähintään 15 000 lintua kerralla. Kanat elävät halleissa koko elämänsä. Erityisesti kasvatuksen lopussa broilerit elävät ahtaasti: lintuja on keskimäärin 23 jokaisella neliömetrillä, jolloin yhdellä broilerilla on liikkumatilaa alle A4-paperiarkin verran.
Kasvatushalleissa ei käytetä orsia eikä muita virikkeitä, jotka vähentäisivät lintujen stressiä ja turhautumista. Broilereilla ei myöskään ole mahdollisuutta etsiä itse ruokaansa, vaan se tarjotaan ruokinta-astioista.
Hallin lämpötila sekä ilmankosteus on optimoitu broilerin kasvunopeutta lisääväksi, ja broilerihallien valoja pidetään päällä lintujen iästä riippuen 18–23 tuntia vuorokaudessa. Näin menetellään, jotta broilerit söisivät enemmän - linnut syövät vain valoisaan aikaan.
Hallin lämpötila sekä ilmankosteus on optimoitu broilerin kasvunopeutta lisääväksi, ja broilerihallien valoja pidetään päällä lintujen iästä riippuen 18–23 tuntia vuorokaudessa. Näin menetellään, jotta broilerit söisivät enemmän - linnut syövät vain valoisaan aikaan.
Broilereilla on yleisesti esimerkiksi sydänperäisiä sairauksia ja vesipöhöä. Niiden luut ovat usein huonossa kunnossa, ja niillä voi olla raajarikkoja. Jotkin näistä sairauksista saattavat olla kivuliaita. Mikäli kivut ovat kovat, ei eläin pääse syömään ja juomaan, vaan se kuolee janoon.
Broilerit liikkuvat munijakanoihin verrattuna vain vähän, sillä niiden energia kuluu aineenvaihduntaan. Niiden liikkumismotivaatio ei ole kuitenkaan muuttunut. Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että broilerit syövät mieluummin kipulääkettä sisältävää ruokaa kuin kipulääkkeetöntä. Kipulääkettä syötyään linnut liikkuivat enemmän.
Kuolleisuus kasvatuksen aikana on munintakanoihin verrattuna erittäin suuri: noin prosentti viikossa. Eläinlääkäri käy tiloilla harvoin, eikä sairaita eläimiä hoideta. Tilallinen tappaa sairaat linnut - mikäli löytää ne - esimerkiksi ottamalla eläintä kaulasta kiinni ja pyöräyttämällä sitä kuin linkoa, jolloin sen kaula katkeaa. Eläinten yksilöllinen hoito ei ole broilerin tuotannossa mahdollista. Kasvattamoista löytyy kuolleita lintuja päivittäin: viiden kasvatusviikon aikana kahdesta kolmeen prosenttia kaikista broilereista kuolee. Varsinkin untuvikon tavallinen kuolinsyy on nälkäkuolema. Luonnossa poikaset oppisivat syömään emon opastuksella. Koneellisesti haudottuihin untuvikkoihin ei tehotuotannossa ole kuitenkaan aikaa paneutua yksilöinä, joten ne kuolevat nälkään tai janoon, elleivät opi ajoissa syömään omin avuin.
Broilerit liikkuvat munijakanoihin verrattuna vain vähän, sillä niiden energia kuluu aineenvaihduntaan. Niiden liikkumismotivaatio ei ole kuitenkaan muuttunut. Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että broilerit syövät mieluummin kipulääkettä sisältävää ruokaa kuin kipulääkkeetöntä. Kipulääkettä syötyään linnut liikkuivat enemmän.
Kuolleisuus kasvatuksen aikana on munintakanoihin verrattuna erittäin suuri: noin prosentti viikossa. Eläinlääkäri käy tiloilla harvoin, eikä sairaita eläimiä hoideta. Tilallinen tappaa sairaat linnut - mikäli löytää ne - esimerkiksi ottamalla eläintä kaulasta kiinni ja pyöräyttämällä sitä kuin linkoa, jolloin sen kaula katkeaa. Eläinten yksilöllinen hoito ei ole broilerin tuotannossa mahdollista. Kasvattamoista löytyy kuolleita lintuja päivittäin: viiden kasvatusviikon aikana kahdesta kolmeen prosenttia kaikista broilereista kuolee. Varsinkin untuvikon tavallinen kuolinsyy on nälkäkuolema. Luonnossa poikaset oppisivat syömään emon opastuksella. Koneellisesti haudottuihin untuvikkoihin ei tehotuotannossa ole kuitenkaan aikaa paneutua yksilöinä, joten ne kuolevat nälkään tai janoon, elleivät opi ajoissa syömään omin avuin.
Koska broilerit ollaan jalostettu kasvamaan nopeasti, niiden sydän, keuhkot ja jalkojen luut eivät ehdi kehittyä riittävän nopeasti. Jalkaviat ja -kivut, joita on vaikea havaita, vähentävät broilerien luontaista käyttäytymistä, joten ne liikkuvat, kuopivat maata, venyttelevät siipiään ja puhdistavat höyheniään vähemmän. Pahimmassa tapauksessa linnut kyyhöttävät maassa ja liikkuvat vain pakotettuina. Liikuntakyvyttömän broilerin on myös vaikea saada vettä ja ruokaa, joten se voi kuolla janoon tai nälkään. Jalostamisen aiheuttama äkillinen sydänkuolema ja virustaudit ovat myös tavallisia kuolinsyitä.
Lehmistä parsinavetoissa
Lehmät ovat laiduntavia laumaeläimiä, joilla on säännöllinen vuorokausirytmi. Luonnonoloissa naudat saattavat laiduntaa kymmenenkin tuntia päivässä. Syödessään lehmät laittavat toisen jalkansa eteenpäin yltääkseen ruohoon. Navetoissa parren etuosan rakenteet usein estävät tämän normaalin syöntiasennon ja näin ollen nauta lyö toistuvasti etupolvensa parren etureunaan ja sen nivelet turpoavat.
Naudoilla on synnynnäisiä liikemalleja, kuten ylösnousu ja makuulle meno, jotka vaativat aina tietyn tilan ja tukevan jalansijan. Joskus navetan alustan ollessa liian liukas, eläin ei uskalla mennä makuulle, jottei se liukastuisi. Naudat torkkuvat seisaallaan, mutta nukkuvat vain makuulla ja lyhyitä jaksoja kerralla. Kova makuualusta, ahtaus ja kilpailu makuutilasta vähentävät eläinten lepoon käyttämää aikaa. Joskus eläimet joutuvat makaamaan lannan keskellä, mikä johtaa muun muassa utaretulehduksiin.
Lehmät ovat luonnostaan hyvin siistejä eläimiä. Ne ylettyvät nuolemaan itseään lähes joka paikasta, lukuun ottamatta päätä ja niskaa. Lisäksi ne rapsuttavat sorkalla tai sarvella itseään tai hierovat selkäänsä puuta vasten. Luonnossa ne kuopivat myös maata ja heittävät sitä rinnalle ja niskaan. Myös ylempiarvoinen eläin voi pyytää toista lehmää nuolemaan itseään sieltä, mistä se ei itse ylety. Nuoleminen on paitsi puhdistautumista, myös ryhmän keskinäisen yhteishengen vahvistamista
Parsinavetoissa lehmä joutuu yleensä ottamaan luonnottomia asentoja puhdistaessaan itseään. Joskus se saattaa myös lopettaa itsensä puhdistamisen tilanahtauden tai lattian liukkauden vuoksi. Tämä aiheuttaa lehmille stressiä ja turhautumista.
Parsinavetoissa lehmä joutuu yleensä ottamaan luonnottomia asentoja puhdistaessaan itseään. Joskus se saattaa myös lopettaa itsensä puhdistamisen tilanahtauden tai lattian liukkauden vuoksi. Tämä aiheuttaa lehmille stressiä ja turhautumista.
Tehomaatiloilla lehmä saattaa joutua poikimaan parressa kytkettynä. Tällöin se ei pysty edes nuolemaan vasikkaansa, ellei vasikkaa nosteta ruokintapöydälle. Parsinavetoissa ei ole lehmille välttämättä edes mitään erillistä poikimistilaa, vaan lehmä joutuu poikimaan lajitovereidensa läsnä ollessa.
Jokaisella nisäkkäällä, ihminen mukaanlukien, on voimakas emotionaalinen tarve pitää huolta jälkeläisistään. Jokaisella terveellä emolla on niin voimakas tarve hoivata poikasiaan, että hoivaamisen estäminen aiheuttaa sille kärsimystä. Emotionaalisesta tarpeesta voidaan käyttää myös nimitystä ´vaisto´, mikäli se määritellään oikein. Vaisto tarkoittaa tuolloin kaikille eläimille, myös ihmiselle, ominaista myötäsyntyistä ja tunnepohjaista tarvetta. Parsinavetoissa lehmäemo ja vasikka erotetaan toisistaan yleensä heti tai miltei heti syntymän jälkeen. Pihatoissa, joissa on poikimiskarsinat, eläimet saavat olla yhdessä muutamasta tunnista pariin viikkoon. Luomutiloilla vasikan on saatava olla emonsa seurassa vähintään ternimaitoajan, eli noin viisi päivää.
Jokaisella nisäkkäällä, ihminen mukaanlukien, on voimakas emotionaalinen tarve pitää huolta jälkeläisistään. Jokaisella terveellä emolla on niin voimakas tarve hoivata poikasiaan, että hoivaamisen estäminen aiheuttaa sille kärsimystä. Emotionaalisesta tarpeesta voidaan käyttää myös nimitystä ´vaisto´, mikäli se määritellään oikein. Vaisto tarkoittaa tuolloin kaikille eläimille, myös ihmiselle, ominaista myötäsyntyistä ja tunnepohjaista tarvetta. Parsinavetoissa lehmäemo ja vasikka erotetaan toisistaan yleensä heti tai miltei heti syntymän jälkeen. Pihatoissa, joissa on poikimiskarsinat, eläimet saavat olla yhdessä muutamasta tunnista pariin viikkoon. Luomutiloilla vasikan on saatava olla emonsa seurassa vähintään ternimaitoajan, eli noin viisi päivää.
Luonnonoloissa vasikat leikkivät aamuvarhaisesta iltahämärään eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien eläinten kanssa. Leikkiin liittyy käyttäytymismalleja kamppailusta, puolustuksesta, paosta ja lisääntymisestä. Leikin tärkeä merkitys on oppia arvojärjestyksen ylläpidon tärkeät eleet sekä myöhemmin parittelussa tarvittavaa motoriikkaa. Leikki harjoittaa ja vahvistaa lihaksia, jänteitä, luita ja niveliä sekä tekee ympäristön ja lajitoverit tutuiksi. Eläimet oppivat hyökkäämään, pakenemaan sekä sopeutumaan elinympäristöönsä.
Tehomaatiloilla karsinat ovat yleensä ahtaat eivätkä vasikat voi toteuttaa niiden lajityypillistä käyttäytymistä. Alle kahden kuukauden ikäistä vasikkaa saa pitää yksittäiskarsinassa. Ennen puolen vuoden ikää vasikkaa ei saa kuitenkaan kytkeä parteen.
Vasikat ovat uteliaita eläimiä, kuten naudat yleensäkin. Vasikka tutkii ympäristöään erityisesti ensimmäisen elinkuukautensa aikana, jolloin tutkiminen on yksi tärkeimmistä toiminnoista. Tämä sama halu on voimassa vasikalla kaikissa ympäristöissä. Virikkeettömissä navetoissa tutkimushalu ja voimakas imemisentarve johtavat yleensä epänormaaliin suun käyttöön. Tällöin vasikka saattaa nuolla ja pureskella karsinansa rakenteita sekä imeskellä toisia ja muita vasikoita.
Jos alle kahdeksan viikon ikäistä vasikkaa pidetään yksittäiskarsinassa, karsinan seinien on oltava sellaiset, että vasikka voi nähdä ja kosketella lajitovereitaan. Eläinlääketieteellisestä syystä vasikkaa voidaan kuitenkin pitää sellaisessa karsinassa, jossa on umpinaiset seinät.
Yksittäiskarsinassa pidettävän vasikan karsinan on oltava vähintään vasikan säkäkorkeuden levyinen ja karsinan pituuden vähintään vasikan pituus mitattuna turvasta lantioluun istuinkyhmyyn kerrottuna 1,1:llä.
Jos vasikoita pidetään ryhmässä, vasikoiden käytettävissä olevan tilan on oltava sellainen, että eläimet voivat kääntyä ympäri ja asettua vaivatta makuulle. Karsinassa on oltava tilaa jokaista alle 150 kg:n painoista vasikkaa kohden vähintään 1,5 m2, yli 150 kg:n mutta kuitenkin alle 220 kg:n painoista vasikkaa kohden vähintään 1,7 m2 ja yli 220 kg:n painoista vasikkaa kohden vähintään 1,8 m2.
Parsinavetoissa lehmiä pidetään kytkettyinä parressa koko talviajan.
Tehomaatilojen ongelmat eivät ole ainoastaan tilan ahtaus ja suuret eläinmäärät, vaan myös eläinten liian pitkälle viety jalostus. Nykyajan lypsylehmillä on niin isot utareet, että niiden lajitoverit saattavat ahtaissa oloissa talloa niiden päälle. Lehmien yleisin teurassyy on utaretulehdus. 1970-luvulla huippulehmä lypsi 4000 litraa vuodessa, mutta nyt 16 000 litraa. Keskimäärin lehmä tuottaa 7000 litraa maitoa vuodessa. Vaikka lehmiä on vähemmän nyt kuin 30 vuotta sitten, maitoa tulee silti saman verran. Samassa ajassa lehmän paino on lisääntynyt 100 kg, mutta nivelet eivät ole kehittyneet kantamaan niin painavaa kehoa. Tämä aiheuttaakin esimerkiksi nivelrikkoja.
Lähde: Oikeutta Eläimille, artikkelin taustalähteinä käytetty:
• Castrén Heli: Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi Mikkeli 1997
• Lappalainen Elina. 2012. Syötäväksi kasvatetut. Atena. 355s.
• Luomunaudan ja -sian ruokinta ja hoito, Maaseutukeskusten liitto, Jyväskylä 2001
• Suomen eläinsuojelulaki
• Tuotantoeläinten hyvinvointi, Maaseutukeskusten liitto, 1999
• Castrén Heli: Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi Mikkeli 1997
• Lappalainen Elina. 2012. Syötäväksi kasvatetut. Atena. 355s.
• Luomunaudan ja -sian ruokinta ja hoito, Maaseutukeskusten liitto, Jyväskylä 2001
• Suomen eläinsuojelulaki
• Tuotantoeläinten hyvinvointi, Maaseutukeskusten liitto, 1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti