Kypsyydestä

Näin vapaapäivänä on pakko kirjoitella syviä tuntoja. Haluaisin kirjoittaa siitä, miksi ihailen päämäärätietoisia ihmisiä ja ihmisiä, jotka tietävät ketä ja mitä ovat. 
Olen vasta 22 - vuotias elämän kynnyksellä hämmästelevä ihmisolento, joka kuitenkin jollain tavalla on aina ihaillut vanhempia ihmisiä tai ikäistään vanhemmaksi sanottuja ihmisiä. Ikä on vain numero. Se ei laske henkisiä voimavaroja ja kypsyyttä.
Tosin kypsyys ei olekaan helppo määriteltävä, koska kypsyyttä on monenlaista.

Kypsyys on hyväksymistä, mutta myös kyseenalaistamista. Sitä ettei osta muiden mielipiteitä kuin kaupan hyllyltä. Sitä, että tietää mikä on itselle hyväksi ja vielä kypsempää on ymmärtää, mikä on myös muita kohtaan hyväksi, kunhan se liittyy enemmän omaan toimintaan kuin toisten toiminnan arvostelemiseen.
"Et voi arvostella ketään, ennen kuin olet kävellyt päivän hänen sandaaleissaan," on lausunut jokin älykkö. Kuitenkin kypsyyttä on myös pitää päänsä, todeta, että näin minä ajattelen, vaikka muut eivät ajattelisikaan. Olla menemättä massan mukana vain hyväksytyksi tullakseen. 
"Seiso sen takana mikä on sinusta oikein, vaikka seisoisit yksin."

Kaksikymppisten ikään yhdistetään aikuisuuden ensiaskeleet, olemmehan nyt kaikkivoipia kansalaisia kaikkine mahdollisuuksineen. Siihen yhdistetään kyllä näin 2000-luvulla myös edelleen itsensä etsiminen, kokeilu ja tietyllä lailla myös eksyminen. Liiallisuuksiin sortuminen, hölmöily ja lopulta sen tajuaminen, mikä kiinnostaa ja mikä ei.

Tuo viimeinen osio on täysin totta, mutta nyt puhun vain omista tunteistani sanoessani, että liiallisuuksiin meneminen on aina pelottanut minua. Minua on aina pelottanut myös se, kun ei huomioida muita. Oikeastaan tämä seikka saa minut usein raivon partaalle.

Toisen huomioon ottamisen voisi jokainen iästä riippumatta laittaa oppimislistalleen oli sitten yksi tai sata vuotias. Sitä joka paikassa harrastetaan liian vähän. Olen itse ollut aina melko herkkä ja toisten tunteet huomioiva tyyppi, mutta käsi sydämellä en voi itsekään aina sanoa toimineeni epäitsekkäästi. Päinvastoin. Olen ryppyjä ja virheitä täynnä oleva tilkkutäkki, joka on ehkä tavoittanut muutamia järkeviä ajatuksia jo tähän mennessä, muttei läheskään kaikkia.

"Kohtele lähimmäisiäsi, kuin he kuolisivat keskiyöhön mennessä." Okei aika diippi juttu, mutta miksei. Minulle on tärkeintä ollut aina perhe ja varsinkin pikkusisaret, mutta myös tietysti ystävät. Pikkusisaret ja lapset ovat lähinnä sen vuoksi, että he ovat pieninä ihmisinä niin tarvitsevia. Jokainen heille suotu sana säväyttää ja mietityttää heitä. Toisena tulevat lähimmäiset ystävät, joita haluan tukea ja kannustaa aina kun minusta siihen on tai he hyväksyvät minut sen antajaksi. 

Mistä sitten en pidä? Itsekkyydestä. Siitä, että tehdään ja perustellaan itselle typeriä, idioottimaisiakin tekoja, jotka tekevät pahaa muille, oman "kasvamisen ja kehittymisen" piikkiin. Ja närhen munat. Semmoinen on vain omaa mokaasi, ei mitään kasvamistasi ja se tyhmentää enemmän kuin kasvattaa. Jos ei osaa kyseenalaistaa mitään toimintaansa, niin suoraan sanottuna fuck you. Tätä mieltä olen. Mitkään aikaisemmat kokemukset, kaltoinkohtelu, omat mielipiteet tai mikään mukaan ei salli pahan tekemistä toisille. 

Tämän tajuaminen on arvostettavinta kypsyyttä. Itse koen viimein ymmärtäneeni jotakin tästä ja menneeni hiukan taas eteenpäin elämän polulla.