Väärä valinta

Let Me Out Of Here!©MinnaKarjalainen

Sitä jossain kohtaa elämää jokainen tajuaa, että on aloittanut jonkin väärän harrastuksen.

No eivät kaikki.

Tai ehkä sitä ei käy edes monelle.

Välttämättä ikinä.

Mutta minulla se oli partio.

En sano,  että partio on huono juttu tai mitään.  Minulle se ei vain sopinut, koska olin hyvin pieni. Ekaluokkalainen.

Kuvittelin,  että suurilla retkillä menisimme katsomaan, miten valkopäämerikotka rakentaa pesää ja karhu taapertaa männikössä.

Sen sijaan jouduin erittäin äänekkään ja suurisuisen isos/kummi/tukioppilas tytön kouriin ja minua retuutettiin paikasta toiseen ja sanottiin keltanokaksi ja lättäjalaksi ja jotain sellaista.

Seuraavaksi pääsin jonoon, missä jokainen sai vuorollaan mennä eteen yrittämään merimiessolmua. Taisin nukahtaa jonnekin.

Muistan miten en koskaan, milloinkaan, ikinä tahtonut lähteä partioon. Pieneen kerhohuoneeseen tekemään solmuja tai laulamaan lauluja. Halusin aina jäädä tekemään omia juttuja ja pelottava isonen tai mikä hemmetin tuki-ihminen nyt olikin aina riepotti. Oikeastaan minulla ei ole enää minkäänlaista muistikuvaa mitä muuta siellä teimme, kuin niitä solmuja.

Sitten koitti odottamani kohokohta. Pääsimme viimein metsään. Jouduimme monen kilometrin pituiselle reitille, joka oli täynnä tehtäviä. Kavereilleni ja minulle, lapsia kun olimme, tuli hirveä nälkä heti. Ruokaa ei saatu kuin puolessa välissä reissua vasta, eikä edes ennen kuin lauloimme ruuantekijöille kovaan ääneen leijonaa mä metsästän tanssin kera. Minä en meinannut. Siinä kohtaa päätin etten näe näitä ihmisiä enää milloinkaan tämän jälkeen. Jalat olivat muusia ja nälkä kurni. Ei laulattanut tipan tippaa.

Lopuksi iskä tuli pelastamaan (oli kai ollut jossakin turvana kaiken aikaa) ja sanoi, että ajetaan autolla rästit loppuun. Taisin nukahtaa heti autoon päästyäni ja muistan kuinka uupunut olin. Jossain rästillä oli vielä leijonan hyökkäyksen kohteeksi MUKA joutunut leirihoitaja, jolla on ketsuppia nenässä.

Minua jotenkin inhotti.

Semmoista ruualla sotkemista.

Ja mitä helevettiä se leijona tähän liittyi.
En nähnyt edes oravaa koko partion aikana.

Suuttumisesta

Huoh©MinnaKarjalainen

Ajattelin kertoa tänään hetken mielijohteesta teille, mistä minä suutun. 

Se on sellainen asia, kuin toisten ihmisten aggressiivisuus. En voi sietää sitä millään muotoa. Huutamista ja sellaista suurisilmäistä mulkoilua. Minusta se lasketaan aggressiivisuudeksi. Tavaroiden paiskominen ja ylipäätään johonkin tarttuminen on jo sitten silkkaa sekoilua.

Sitten on sellainen asia, kuin ylimieliseksi paisutellut mielipiteet kaikesta. Kuten uskonnoista ja julkkiksista tai tv-ohjelmista. Välillä sorrun tähän itsekin. Yritän vähentää. Politiikasta en niin välitä kuinka siitä huudellaan, kun siitä on ollut kautta aikojen tapana keksiä hulluuksia ja joskus siitä syntyy jotain hyvääkin esimerkiksi Uutisvuodossa.

Sitten on kaikenkattava loukkaantuminen kaikesta. Kenestäkään ei saisi sanoa mitään huonoa ominaisuutta ainuttakaan. Jos sanot, olet paha paha paha the ark enemy, etkä näe elämän hyvyyttä. Ei saa antaa edes pientä kehottavaa palautetta. Sekin on pahasta. Kritiikkiä olisi kuitenkin hyvä oppia vastaanottamaan pieninä annoksina. Sitä on elämän tie.

Seuraavaksi on koirien vihaajat. Ei niistä tarvitse tykätä, mutta ei tarvitse myöskään laittaa helevetti partateriä nakkien sisään ja heittää lenkkipoluille. Minä muuten harrastan partaterien piilottelua sellaisten ihmisten lihapulla-annoksiin. Tai voisin alkaa ainakin harrastamaan.

Minun tuttava kuulkaa vei meidän silloin yksi vuotiasta koiraa lenkille ja vastaan tuli ruma ukko, joka kyseli pennun ikää. 
Sittenpä lopuksi heitti, että: 

" Älä päästä sitä karkuun. Minä ammun tommosia."

 Itse jos olisin siinä tilanteessa ollut, ehdottomasti olisin vastannut, että:

" KUIS SATTUI ! Minäkin harrastan juuri sinun näköistesi ampumista singolla myös. Kumma kuin sitä samankaltaiset harrastajat löytävät toisensa! KUMMA!"

Joo. No jos nyt tätä listaa jatkaisi vielä vähän, olisi seuraavana sovinistit ja rasistit. Mutta heistä nyt ei tarvitse juuri perusteluja. On tullut nähtyä, mihin sovinismi voi viedä. Muun muassa siihen, että se eräs ukko luuli etten naisena osaa englantia ja puhui törkeyksiä vieressä istuvalle poikakaverilleni.

Hieno mies.

Semmoinen hullun ärsyttävä ihmisryhmä on myös, kuin panikoitsijat. Hoidin hevosia eräällä ravitallilla ja siellä oli ihan täysiä oreja, joita ei oltu tehty ruuniksi. Olipas vaikea ilmaus.

Mielestäni nämä orit olivat ihan hevosia siinä missä muutkin, usein tammoja helpompia kuten nyt olettaa saattaa, mutta vieressäni ollut  keski-ikäinen tallilla käyvä nainen hän se sitten jaksoi panikoida. Että tämä se aina puree ja tämä varsinkin aina potkaisee. Että kerran eräs hänen tuntemansa hevonen jossakin repäisi yhdeltä päänahan.

Kuinka pitkälle voi ihmisen mielikuvitus viedä? 

Tämä panikoija sitten loikki siinä määrin minun ja hevosen ympärillä, että alkoi käydä työstä todella kävelyttää hevosta talliinsa. Alkoi suuresti tehdä mieli siinä potkaista ja purra itse.

Kumma homma.

Panikoijat voivat olla myös ylisuojelevia vanhempia. Lapsi käyttää turvaistuinta sitten 12-vuotiaaksi, nukkuu vanhempiensa sängyn alla olevassa laatikossa 15-vuotiaaksi ja tilaa nuortenlehtien sijasta huonekalulehtiä.

Ja nämä ovat muuten tosijuttuja.

Varmistakaa sitten, ettei ole liian rivoa sohvaa siellä. Eroottista nojatuolia. Alkoholia ja tupakkaa käyttämään houkuttelevaa piironkia.

Eräs tuttavamme – tämä on muutoin tosi tarina – oli pyörtyä, kun kerroimme päästävämme melko pienikokoiset ipanamme itsekseen talostamme muutaman metrin päässä olevaan leikkipuistoon.

Siihen eteiseen meinas äijä kupsahtaa.

Bong.

Yksin ollessansa

huih©PakinoivinAikein

Yksin jäämisessä on jotain ihmeellisen kiehtovaa. Sitä alkaa tehdä heti kaiken erilailla, kuin silloin, kun on yhdessä jonkun kanssa. Sitä on vain itsensä kanssa ja ymmärtää, kuinka hyvä juttu se on. On vain minä ja minun itsekkyyteni hetken ja minä saan itsekkäästi tässä olla, eikä kukaan sitä tiedä.

Sitä huomaa alkavansa tehdä taas kaikkea, mitä ei seurassa tee. Yhtäkkiä iskee himo tehdä ruokaa, siivota, tehdä taidetta ja kirjoittaa. Itselleni käy aina niin. Harvoin sitä täysin yksin edes on, kun aikojen saatossa sinkkuaikanakin asui tyttökaverin kanssa ja perheen luona oli aina vähintään marsu ja koira seurana. 

Viihdyn hyvin yksin lyhyitä aikoja, mutta aina illalla se iskee. Se hetki, kun on ulkona pimeä ja alkaa silmät silmänurkasta toiseen vihtoen tuijotella ja kuulostella ympärilleen. Samassa hetkessä televisiosta konttaa The Ring-tyttö (eli Samara, serkun kanssa sanottiin aina RINGI-tyttö) ja murhaajan naama kyylää ikkunan takana. Se katoaa aina kun katsoo, siksi sitä ei ikinä näy.

Hyi helkkari. Taas tein sen itselleni.

Miksi aina yksin ollessa näitä ajattelee? Toisen seura, usein itsellä miespuolisen olennon, saa elämän tuntumaan yliturvalliselta. Ja oi kuinka sitä tylsänturvallista tunnetta kaipaa, kun on yksinään pimeässä ja  jokapuolella kuuluu murhaajan askel, joka on oikeasti paukahtava patteri.

Saunasta tullessa kotona oli pakko juosta portaat täysillä ylös aina, ennen kuin haamu sai kiinni. Juuri sai oven paiskattua kiinni sen nappaavien sormien lomasta.

Paranormal activityn jälkeen alkoi pelätä päiväsaikaankin. Yhtäkkiä tavarat alkaa sinkoilla. Ja varsinkin yöllä, jos jalka lipsahti peiton ulkopuolelle. Haamu nappaa siitä ja alkaa raahaamaan hetipaikalla.

Älköö hyvät ihmiset tehkö niin jännittäviä ja pelottavia elokuvia. Elokuvankatsoja ei tiedä, että keskellä yötä kun herää, niin sillon ne vasta alkaa pelottaa. Eikä silloin, kun mahtaileva höhöttävä kaveriporukka istuu turvallisesti ympärillä.

Ja nyt kuulkaa. Sanon jotain hyvää Facebookista. Sitä kun pitää myöhään auki, niin aina on tunne, että on edes joku jolle hälyttää, jos joku hyökkää.

Epämiellyttävä tietää

kuva©PakinoivinAikein

Katsoinpa myös sellaisen pätkän kuin Epämiellyttävä totuus, jonka te olette varmaan jo nähneetkin. Tietäväisempiä ja fiksumpia kun olette. Minä katsoin sen vasta nyt, joten ei tarvinnut sitä ennen murehtia (HEHEH.) Tuo oli huono vitsi. Erittäin huono.

Huomasin, että lukioajoista tiesin joistain lämpenemis-asioista jo jotain, mutta kyllä se vaan edelleen ällistyttää, miten ihminen tappaa tämän pallon hitaasti, mutta varmasti. Suotta sitä meteoriittia odottamaan ja se naurettava 2012 maya-kalenteri hömpötyskin taisi mennä jo. Me lähdemme täältä kuulkaa oman käden kautta ja kaiken viimeistellen, niin ettei ole puun puuta eikä kasvin kasvia saati vesitilkkaa.

Entinen varapresidentti Al Gore hävisi Bushille. Voi sääli. Ilmaston lämpenemiselle olisi mahdollisesti TEHTY JOTAIN ! Ei kai. Ei kai nyt sentäs. Ei ainakaan vielä.

Viisaalta tuo Al Gore vaikutti, eikä pelkästään dokumentin luoman tunnelman vuoksi. Hän näytti mieheltä, joka tiesi niin paljon ja niin liikaa, että oli musertua. Se varmasti liippaa läheltä totuutta, vaikka itse sanonkin.

Ihminen se osaa tehdä kaikille elämästä vaikeaa yllin kyllin. Myös itselleen tietysti. Ehkä suurimman kummastuksen aiheutti, kuinka, (ikävä sanoa näin) mutta jopa SÄÄLITTÄVÄN pienestä on kiinni vaikkapa eläinten ekolokerot ja suhteet. Eikä sillä, että asia olisi ollenkaan vähäpätöinen. Vain se, että lämpötila nousee hiukan, vaikuttaa siihen, että perhosentoukat kuoriutuvat aiemmin, jolloin linnunpoikaset eivät ehdi niitä syömään kun kuoriutuvat. Kuten aiemmin ehtivät.

Siinä sitä ollaan.

Sitten isompiin vaikutuksiin. Hirmumyrskyt, kuivuus ja tulvat. Toisaalla sataa liikaa, toisaalla ei ollenkaan. Jossain kuollaan janoon, jossain hukutaan veteen. Käsittämätöntä, kun oikein alkaa ajattelemaan. Sitten oli vielä ne tuholaisten leviämiset ja taudit. Makeanveden ja raaka-aineiden loppuminen. Luonnon tuhoaminen ja metsän hakkuut. Aavikoituminen. Koralliriuttojen tuhoutuminen. Massasukupuutot.

Erästä isosarvikuonolajia on jäljellä 8 yksilöä. Neljää niistä suojellaan 24 tuntia vuorokaudessa asein monen miehen voimin. Sarvikuonojen sarvet on katkaistu varmuudeksi. Amurinleopardeja elää luonnossa 40 yksilöä. Onkohan jo liian myöhäistä? Lapsemme todennäköisesti elävät maailmassa, missä on enää kuvia muistona tiikereistä.

Ihmiskunnan paisuminen 9 miljardiin. Kuinka sekopäistä. Meni noin 10 000 vuotta, että ihmiskunta pääsi yli miljardiin ja yhtäkkiä se paisuu muutamassa vuosikymmenessä kahdesta miljardista yhdeksään.

Ihmiskunnalle ehkä suurinta tuhoa aiheuttaa mahdollisesti Grönlannin jäätiköiden lohkeaminen ja sulaminen, sillä se nostaisi merenpintaa 6 metriä. Se nostaisi pakolaismäärät hetkessä sataan miljoonaan, kun ympäri maailmaa maa peittyisi mereen ja ihmiset menettävät kotinsa ja kotiseutunsa. Siitä tulisi pian ruokasota maissa, missä sitä vielä on jäljellä. Ja ydinaseillako se ratkaistaan?

Ja edelleen ihmetellään siellä, että mitäs sitä ny tehtäs ja nukutaan huomiseen. Vaikkapa seuraavat 50-vuotta, jolloin asiat pahenevat kriittiseen pisteeseen. Hiilidioksidipitoisuudet sekä lämpötila kohoavat kuin Everestin huippu.

Yksi on varma.

Moni kuolee.

The Grizzly Man

                                                              kuva©PakinoivinAikein

Katsoinpa tässä taannoin dokumentin The Grizzly Man (Karhumies). Kyseinen dokkari siis ei pelkästään kertonut tämän miehen elämäntyöstä vaan otti traagisemman kannan ja käsitteli suuresti nimenomaan onnettomuutta, joka häntä kohtasi. Karhu lopulta söi hänet ja hänen tyttöystävänsä. Kirjaimellisesti söi. Tapetun karhun vatsalaukusta löytyi myöhemmin kaksi jätesäkillistä ihmislihaa, joiden joukossa oli myös vaatteita.

Dokumentin mukaan tappaja ei ollut yksi niistä karhuista, joiden kanssa Timothy Treadwell touhusi kirjaimellisesti liki ilman mitään suojavarusteita saati asetta lähes kolmentoista vuoden ajan ja jotka ”tottuivat” hänen seuraansa. Todennäköisesti sama tappaja-karhu uhkasi Timothyn lentäjätoverin henkeä, joka löysi ruumiit. Pääkallon, palan kylkiluuta ja selkärankaa sekä irtonaisen käden, jossa oli yhä rannekello. Lentäjän mukaan karhu yhä söi, kun hän sattui paikalle. 

Onko pahempaa tapaa löytää ystävä?

Pidin dokumentin monipuolisuudesta, missä puheenvuoron saivat niin Timothyn läheiset toverit sekä ex-tyttöystävä, mutta myös toisinajattelijat. Erään pelastustöihin osallistuneen helikopterikuskin mielestä mies sai mitä ansaitsi. Timothy sai kuolemansa jälkeen myös ns. vihakirjeitä, joissa puhuttiin karhujen herkkuruokaa olevan luonnonsuojelijat.

Ruumiinavaaja taas ihasteli Timothyn käyttäytymistä kuoleman hetkellä ja korosti varsinkin hänen naisystävänsä, Amie Huguenardin lojaaliutta miestään kohtaan. Hän ei paennut hyökännyttä karhua, vaan jäi taistelemaan sen kanssa henkensä uhalla.

Dokumentissa tulee selville myös dokumentaristin ”oma ääni.” Hän sanoo, ettei nähnyt missäkään ”Timothyn karhuista” sympatiaa tai karhujen salaista maailmaa vaan luonnon suunnatonta välinpitämättömyyttä ja etäistä kiinnostusta ruokaan.

Mielestäni mielenkiintoinen kanta tuokin. Dokumentti jätti tilaa myös Timothyn arvostukselle, tämän taiteelliselle ohjaukselle, videokuvalle ja kettuystäville. Itselleni piirtyi kuva erittäin riehakkaasta, ailahtelevasta ja huumorintajuisesta, mutta myös täysin pähkähullusta miehestä. Nauramaan saa muun muassa Timothyn eräs kaksinpuhelu kameran kanssa: ”Okei, toinen otto. Putosin taas melkein jyrkänteeltä. Olen helvetin idiootti.” 

Löysin hänessä jotain itseäni muistuttavaa. Kenties.

En voi tuntea kovin suurta halveksuntaa miestä kohtaan, joka itkee ja raivoaa teltassa yksin kameralle, että Jumalan ja Allahin tai lentävän hinduolennon on lähetettävä sadetta, että lohet lähtevät liikkeelle jokea pitkin, että karhut saavat ruokaa. Tai joka suree kuollutta mehiläistä maitohorsmassa, sillä se kuoli täyttäen tehtäväänsä. Tai joka juoksentelee kettujen kanssa pitkin niittyjä. 

Mielestäni tuollaisia ihmisiä on liian vähän. Mielestäni siinä on kerrankin mies jossa on myös jotain järkeä.

Mielestäni jokainen saa muodostaa Timothystä sen kuvan kuin haluaa. Omasta mielestäni hän oli rohkea ja kuoli kuten halusi. Sitä ei voi sanoa, etteikö hän olisi jatkuvasti tiennyt karhujen uhasta. Hän hokee jatkuvasti miten ne voivat tappaa ja repiä pään irti, mutta miten hän ei näytä niille pelkoaan ja toisaalta on myös valmis kuolemaan niiden puolesta.

Uskon, ettei äijä olisi tahtonut kuolla mitenkään toisin. Varsinkaan jossain sairaalassa 99-vuotiaana letkuissa kiinni.

Marsuja ja molleja

                                         marsut©PakinoivinAikein

On mielestäni ihan hauskaa, kun eläinlääkärissä sanotaan käynnin päätteeksi, että:

"Juu, on tämä sun marsuksi kyllä jo iäkäs. Sitä vähän ihmetyttää kun ajattelee, että tällä käyntihinnalla saisi näitä jo kolme uutta tilalle."

Melkein alkoi naurattaa. Ei ihan.

Mutta herätti ajattelemaan ylipäätään lemmikkejä ja niiden tehtävää.

Marsu se on kummallinen eläin ylipäätään. Minulla on näitä kyseisiä elukoita ollut kaikkiaan kolme. Tietolähteet sanovat, että niiden keski-ikä on 3-6 vuotta. Ensimmäinen marsuni täytti juuri kahdeksan eikä meno näytä hiipuvan. Toinen puksutti raivoisasti etiäppäi, kunnes löytyi ikiuneen vajonneena kopistaan hiukan yli 5-vuotiaana.

Ilmeisesti kyse on perimästä ja geeneistä. Melkoista vaihtelua, ei voi muuta sanoa.

Miksi ylipäätään ihmsiet hankkivat tämmöisiä? Taisin ymmärtää sen enemmän pienenä tyttönä, kuin isona. Nyt sitä vaan yrittää pitää  näistä vain parhainta mahdollista huolta ja ylipäätään elossa. Näistä viimosista. Ihme vanhainkoti muuttunut tästä. Koira täyttää 12 ja marsun pitäisi keskimääräisen arvion ja logiikan mukaan olla jo kuollut. Mustamollit sen sijaan heittelevät akvaarioon jälkikasvuaan tämän tästä (synnyttävät eläviä poikasia kuin nisäkkäät tai hait. Mitä kummaa.) Eivät ole kovin kiinnostuneita vanhempia. Voin kertoa.

                                          MollitHeviMetal©PakinoivinAikein

Marsut ja kanit ovat jees, mutta ehkä semmoisissa hiirissä ja gerbiileissä menee jo joku raja. Onko niitä järkevää pitää lemmikkinä? Eläimet, jotka elävät lähinnä öisin ja lähinnä karttavat ja pelkäävät fyysistä kosketusta jättiläis-omistajaltaan. Enemmän niistä ovatkin kiinnostuneita varmaan lapsiperheiden vanhemmat, jotka toivovat lemmikkiä joka kestää maksimissaan pari vuotta. Enemmän lahja ipanalle kuin perheenjäsen.

mamsterit©PakinoivinAikein

Eläin ehkä hankitaan perheenjäseneksi, korvaamaan ihmistä tai sitten vain viihdykkeeksi tai joksikin mitä voi hoivata. Minä koin pienenä eläinten hankkimisen vastuun ottamisena ja kohteena purkaa hoivaviettiä. Olen aina pitänyt jollain kummalla tavalla siivoamisesta ja huolenpidosta. Sekä lukemisesta. Olen lukenut opuskaupalla tekstiä kissoista, koirista, kakaduista, kaneista, hevosista, lehmistä, kanoista, sioista ja akvaariokaloista. Tuotti myös suurta onnea hoitaa eläintään hyvin ja vastuullisesti. Olen hyvin herkkä vihaamaan ihmisiä, jotka eivät hoida eläimiään kunnolla.

Kaikille marsujen ystäville suosittelen Arja Linnavuoren teosta Marsu voi hyvin (Amino-kustannus, 2005). Sieltä löytyi sellainenkin vinkki, että helokkiöljyllä läks hilse helevettii marsusta. Veenus-marsullani oli sietä melkoisesti, ja samantien lähti sit. Sieltä voi selvittää myös pellettiruokien kalsium-fosfori tasapainon.

Kyl on harvassa noi hyvät kirjat nykyänsä.