Kuminauhasodan aikaan

Mää en oo niitä ihmisiä jokka on syntyneet ilmeisesti tän nykyajan mennoo. Mun pikkusiskot on ilmiselvästi, koska yks on vaihdoissa Jenkeissä ja sopeutunut niin, ettei sitä uskois suomalaiseksi nii paljon se hymyilee ja tulee juttuun kaikkien kanssa ja ymmärtää niide asenteen.

Sit on data-kaksoset, jotka osas jo syntymästään pukea virtuaali naiselle kauniit vaatteet ja poistaa örkkejä sen päänahasta virtuaalisella harjalla (nykyajan pelit...) Ne varmaan tulevaisuudessa kirjoittaa ylioppilaskokeensa tietokoneella ja tapaa tulevat miekkosensa internetin välityksellä.

Toista se on mulla. Mää oon niitä, joita todella paljon ahdistaa lukea pelkästään sähköpostia. Joka päivä saa pelätä, että joku siellä on sanomassa jotakin tärkeää, kuten laske kaikki Winhawillessä olevat 34353,4 kurssia ja laske opintopisteet ja ilmoita mitä teet kurssien kanssa jota et ole vielä käynyt, ja päivä on sunnuntai eikä ne opettajat heti vastaa ja palautus umpeutuu 4,3,2,1 NYT. Sitte jos ei lue, ni sitte jää jotai huomaamatta ja siitäkin saa kärsiä. Sama juttu Whats app ja Facebook. Ja viä pitäs kirjautua johonki Instagrammiin, että vähä lisää stressiä. Joku sanonu taas lärvistä jotaki ikävää ja sitä sitte tunnontuskissa miettii.

Mulle on kehittynyt joku krooninen stressihormoni tähän nykyaikaan. Stressaa todella usein. Stressaa kun aikaa ei ole ja stressaa jos sitä on liikaa, koska nykypäivän ihmisellä on oltava kiire, että vähintään jos on leppoisa sunnuntai niin lenkki tai sitten harjoittelet joogaa.

Mulla on synnynnäinen joku ihme maalais-geeni. Mää ymmärrän sen, että on talo, iso piha, koira ja hevonen ja niiden logiikan elämässä. Sen että kotiin mennään nukkuun ja rauhottuun, eikä siellä mitään excel-taulukoita täytellä yöllä silmät ristissä. Mää ymmärrän puusaunat ja sellaisen luonnon kuuntelun ja sen kun menee pilkkikengät jalassa istuu lumihankeen saunasta pyyhkeen päälle, että ei ees palele. Ja palelipas ja nuhakuume tuli moneksi päiväksi. Ymmärrän sen kun pakko kokeilla kuminauhasotaa, missä monta kuminauhaa sidottiin kaverin kanssa yhdeksi pitkäksi, kunnes osuu mua tietysti täysiä poskeen eikä kiinnosta.

Viikonloppuna voi katsella telkkaria ja nukkua.

Ei tarvita mitään ihmeellistä.

Minusta rentouttavin työ oli hoitaa marsuja ja hevosia teini-ikään asti ja sen jälkeenkin. Toki välillä siinä tuli vähän kiire, mutta aina sitä oli mukava pitää huolta jostain. Akvaario, koira ja marsut. Pieni kaupunki maatila sekin.

Nykyään kaikki on pelkkää ihmeellistä. Ihmiset tavataan jossain Tinderissä ja sitte jutellaan Facebookissa ja jos vakavasti menee, muodostetaan Skype-keskustelu. Helkutin Skype. Mää sitten inhoan sitä. Ensin 130 minuuttia menee sen rätisevän kuvan tuijottamiseen, että miten hitossa tähän tulee ääni. Vaikka media-alalla olen, niin tietokoneista en tajua hittoakaan. Sieltä mennään tietokoneen palkeista ensin järjestelmä-asetukset ja sitten äänet ja sitten mikrofoni. Ja hei tua on tommone hieno mikrofonin kuva painetaan sitä. Käännä ääni sisään. Noin. Ei kuulu. Kuva sammuu. Hiano keskustelu.

Eikä siinä näe sen ihmisen oikeita eleitä ja samalla se siinä selailee muita nettisivuja, jolloin tulee semmonen olo, että mitä hiton järkeä tässä keskustella kun toinen täyttää jotain exceliä siellä kuitenkin.

Toista se oli kuminauhasodan aikaan.