Unen himo ja hulluus

       kuva©PakinoivinAikein

Välillä laiskottaa niin maan juupelisti. Jää seuraamaan kouluun kävellessä mielummin lintujen lauluja ja kaunista auringon paistetta katukivetykseen (en sano rotwalli, koska jotkut jotka ei Tampereelta oo ei siitä tykkää tai ei tiedä.) Kysykää niin te tiedätte. Etsikää niin löydätte.

Minä olen aina ollut hirvittävän kova nukkumaan. Kerran pienenä kokeilin voisinko mennä äidin työhuoneen pöydän alle nukkumaan ohuen peiton kanssa. Nukahdinhan minä ja kun heräsin oli itsestä tyytyväinen olo. (Se oli sitä aikaa, kun halusin olla kaikessa koira ja mitä enemmän koira sitä parempi.)

Nukkuminen on ihanaa. Minulla ei ole ollut ikinä univaikeuksia. Jos olen stressaantunut nukahdan sitä nopeammin, koska haluan tietoisuuteni kerralla tyhjäksi. Minulla on lisäksi sen verran hurja mielikuvitus, että kun se pärähtää käyntiin, ei ole mikään ihme, että höpisen itsekseni sekopäistä demonikieltä, mistä ei saa selvän häivää esiin. On siinä taas miehellä kuuntelemista ja pelkäämistä. Kas kun ei soita manaajaa paikalle. Välillä päästän suustani unessa jopa ymmärrettävää suomea, jossa ei silti ole mitään tarttumapintaa tosielämään.

Kerran sanoin miehelle, että ”Pitäsköhän sun nukkua ikiunta," kesken yön. Mies sanoi, että meinasi lähteä muualle nukkumaan. Osaan myös kauniisti kiroilla ja suuttua unissani. Kerran olin lyönyt miestä kovaa ja tönäissyt häntä selästä. Aamulla sitten pyytelen anteeksi useaan kertaan.

                                                             kuva©PakinoivinAikein

Uneni ovat niin hulluja, ettei siinä ole mitään järkeä. Olen aina ollut kiinnostunut unista ja joskus varmaan pitänytkin unipäiväkirjaa. Muistan uneni niin hyvin, ettei se olisi edes kovan vaivan takana.

Viime yönä näin unta että olin Amerikan presidentin vaimo. Amerikan presidentti oli Kyle MacLachlan (onpas helkutin vaikea sukunimi kirjoittaa) ja minä olin ulkomuodoltani Helena Bonham Carter. Täysin loogista. Meillä oli myös 9 lasta tai en ole varma, oliko enemmänkin. Tämäkin kumpusi varmaan leffasta Kuninkaan puhe, minkä katsoin jokin aika sitten. Siinä vaan ei tosiaan ollut tuota Kyleä, joten mistä helvetistä hän tuli.

Toisena yönä näin olevani Jokeri The Dark Knightista (Yön ritari suomennos on naurettava ja kamala) ostoskeskuksessa rikollisporukkani kanssa. Oli oikein hauska ilta ja unen jälkeen olin todella tyytyväinen. Maski vaan tuntui irtoilevan kokoajan ja piti korjailla sitä jatkuvasti. Sinänsä ei kumma, sillä olen Heath Ledgerin suuri ihailija muutenkin ja Jokeri hahmon myös.

Sitten olen nähnyt unia, mitkä ovat täysin psykoottisia. Täynnä huoneita ja värejä ja muotoja, jotka vaihtuvat niin tiuhaan, että pelottaa. Näistä unista on todella vaikea muistaa mitään.

Kaikista voimakkaimpia uniani ja tietysti niitä epämiellyttävimpiä ovat painajaiset. Hikoilen hirvittävästi ja joudun heräämään keskellä yötä suihkuun, koska olen liimaantunut lakanoihini. Aamulla en muista suihkusta mitään ja ihmettelen miksi hiukset ovat kosteat.

Painajaisissa usein putoan ja joku vaanii. Olen surkea pakoon menijä. Jään joka ikinen kerta kiinni. Kerran näin unta, että Jack The Ripper seurasi minua kotiovelle asti. Talomme oli vielä täysin talomme näköinen ja kun heräsin olin varma, että siinä hän on sänkyni vieressä.

Pitäisi samaistua vähemmän elokuvien hahmoihin…

Jotkut unet ovat symbolisia ja olenkin niitä tulkinnut unikirjojen kautta. Myös netistä löytyy muutamia hyviä unisymboleita tulkitsevia sivuja. Eräässä tällaisessa unessa talomme täyttyi isosta määrästä karhuja, jotka valtasivat joka paikan ja yritin suojella perhettäni tappamalla niitä. Talomme tuntui ohenevat kuin jokin hajoamassa oleva torni, kun kiipesimme karhuja pakoon yhä ylemmäs ja ylemmäs ja lopulta taas putosin. Näin myös takapihallamme suuren ahman.

Unisymbolitulkintojeni mukaan tämä ahma kuvasi kykyjä, joita en ole uskaltanut näyttää ja karhut taas aggressiota, jota on vaikeaa pitää kurissa. Tavallaan tämä pitää hyvin paikkansa. Ainakin tämä aggressio.

Sitten on vielä katastrofiunet. Ne ovat välillä vielä ikävämpiä kuin kauhu-unet. Olen nähnyt usein läheisteni, useimmiten nimenomaan pikkusiskojeni, hukkuvan. En tiedä miksi he aina hukkuvat ja minä yritän joka ikinen kerta heitä pelastaa sukeltamalla, enkä onnistu. Miksen ikinä onnistu?

Kerran esimerkiksi näin, että koko maailmaan tuli tuhotulva ja olimme menossa karkuun suurella linja-autolla, jossa oli perheeni lisäksi muita vieraita ihmisiä. Bussi lensi suurelta sillalta alas koskeen ja uni päättyi siihen, kun yritin pelastaa turvavöihin sidottua pikkusiskoani hukkumasta.

Hyi.

Kai tämäkin tulee elokuvista.

Unen merkitykset ovat kiinnostavia ja miksi unia on olemassa, mutta eniten mielestäni unet merkitsevät näkijöille itselleen ja niitä pohtimalla voi saada uutta potkua ja ratkaisua elämäänsä. Unia kannattaa kuunnella, mutta ei ehkä aina. Joskus nekin voivat mennä vähän kuin tunteet. On kyllä minusta hauskaa, että voin unen varjolla motata miestäni. Semmoinen olisi hauskaa joskus jonkun idiootin henkilön kanssa. Tampaista turpaan oikein kunnolla ja syyttää, että unessa olin. Mutta sitten tietysti pitäisi päätyä nukkumaan vierekkäin tämän inhokin kanssa, joten taitaa jäädä tämä idea sikseen.

Antakee armoo

kuva©PakinoivinAikein

Kuinka moni hyvä kirja olisikaan syntynyt, jos kirjailijat eivät pelkäisi niin paljon toisten mielipiteitä. Tai elokuva? Tai taideteos?
Sitä pelkää olevansa muista NOLO. Se on suurin este kaikelle. Ja mitä ne sanoo ja joku sanoo että PASKA. HUONO. PELLE. TORVI. (Miksi se on muuten torvi? Niinkuin torvelo? Siitäkö tää on tullu? Miksei vaikka piano? Tai ksylofoni.) 

Minä esimerkiksi muistan miten mahtava kirjailija olin kun olin 7-9 - vuotta. Olin aivan paras. Kaikki mitä kirjoitin oli mahdollisimman ennakkoluulotonta ja tuntui aina hienolta ja olin mielessäni ihmelapsi jonka kirjat julkaistaan välittömästi. Tarina vetokoirasta, jonka nimi oli Kiilu. Kirjoitin sitä 80 sivua. Mutta koneen muisti tyhjeni, sillä se imaisi tuulettimeensa pölypallon. 

Hei hei Kiilu-koira. Olisit voinut olla esikoisteokseni.

Siellä oli varmaan 500 000 kirjoitusvirhettä (mistä osa varmaan on säilynyt myös näissä kirjoituksissani edelleen) ja puuttui kirjaimia. Mutta niin hauska kirjoittaja en koskaan enää osaa olla. Se on kadonnut iäksi se semmoinen viattomuus ja rohkeus ja hauskuus. Kuinka suora ja rehellinen voikaan olla.

Tässä näytteeksi pari otetta vuonna 2000 kirjoittamastani päiväkirjamerkinnöistä:

5.10.2000
"Minä syön joskus karkia salaa kuten Idakin. Koulusa tänää oli kivaa mutta ope on joskus tyhmä vaikka minä kaatuisin niin ope ei välitä. voi voi voi."

6.10.2000
"Tänään on perjantai. Tänään koulussa me kirjoitettiin käsialavihkoon. Sitten osa meistä pääsi leipomaan. Minä en päässyt leipomaan! Mutta me tehtii kaikea muutaki kivaa. Kuten? Käytiin salissa ja siä kerrottiin aika kivoja juttuja. Minä olin tyytyväinen."

8.10.2000
"Tänään me siis mummo ja minä ja siskot ja yksi kaveri menimme Akvaarioon Planetaarioon ja delfinaarioon. Mummo osti muille ja minulle jäätölön. Mutta vähän ajan kuluttua minulle tuli kamala nälkä. Mutta kesti kuan ennenkuin sain taas syötävää."

Mielestäni tässä puuttuu upeasti kaikki sellainen miellyttäminen, mitä alkaa tapahtua aivoissa välittömästi kun isommaksi kasvaa. Sitä alkaa heti välttelemään noloutta ja yrittää esittää viisasta ja silti nöyrää "minä-en-tiedä-mistään-mitään- asennetta ja vitsailemaan kustannuksellaan. Eikö voi vaan suoraa sanoa että MINÄ OLIN TYYTYVÄINEN tai KESTI  KAUAN ETTÄ SAIN JÄLLEEN SYÖTÄVÄÄ.

Rehellisyys vailla mielistelyä kunniaan !

Hiivitään kardemumman yössä yksinän

                                                          kuva©PakinoivinAikein

Kaikki ihmiset ovat jollain hauskalla tavalla ikään kuin maanis-depressiivisiä (piti katsoa netistä kirjoitinko oikein. NO SIKSI koska olen nolo. Älkää katsoko syyttävästi tollalailla ja keksikö kysymyksiä vinhaan tahtiin). 

Tällä siis perustelen väitteeni: Kaikilla on hiljentymisen ja sosiaalisuuden kausia. 

Tässä hiljentymisvaiheessa, mikä on oma keksimäni hieno termi tälle asialle, tekee mieli laiskotella ja tehdä omaa hauskaa harrastusta kuten kokkaus tai musiikki tai piirustukset tai varpaiden laskeminen, eikä ihmisiä tee mieli nähdä tai tekee, mutta toivot, etteivät he näe sinua. Ei tee mieli miettiä mitä laittaa päällensä tai miltä näyttää. Voi katsoa paljonko jalkoihin on kasvanut karvoja ja miettiä elämän kiertokulkua ja kuinka on suomalaisena kuitenkin etuoikeutettu kaikkeen mahdolliseen. Tämmöiseen laiskotteluunkin välillä. On ruokaa kaapissa ja vaatteita useita erilaisia ja kenkiä. Kaikkea mielin määrin. Onkin, että se ruoka voi olla vain katkarapunuudelipussi kaapin perällä. 

Vaatteita voi katsoa ja kummastella miten ne ovat kaappiin päätyneet ja miltä ne näyttävät. Minulla moni vaate on jonkun vanha. Mielestäni hauskin oli valkoinen t-paita, jossa luki isolla ITALIA. En tiedä miksi se oli huvittava. Sitä ei kehdannut viedä edes rotiskoisimpaan vaatekeräykseen tai vaatevaihtoon kavereiden kesken (nyt varsinkaan :D), vaikka ei se rikki ollut. Sitten on kaikenlaisia ihan hulluja vaatteita, kuten kireitä lyhyitä hameita jotka eivät sovellu mihinkään tilaisuuteen. Koskaan ei tunnu olevan oikea hetki. Milloin se hetki koittaa kertokaa mulle.

Sitten on sosiaalisia hetkiä, jolloin tuntuu että on asiaa koko maailmalle. Kaikille ihmisille mielipiteitä, tekee mieli heittäytyä ja syventyä heidän kanssaan kiinnostaviin keskusteluihin, voittaa väittelyitä, toteuttaa ja tehdä ja saavuttaa. Ottaa pari kaljaa ja pälätellä itsensä pyörryksiin. Sanoa asioita, joista on jälkeenpäin ylpeä ja sanoja, joita jälkeenpäin katuu, niin että tekee mieli ottaa itseä ryysyistä kiinni ja ravistella. No ei ihan.

Mielestäni semmoiset itsensä kanssa hiljentymisen hetket ovat joskus ihan parhaita, koska silloin ei voi kukaan tuomita tai sanoa että menisit jo siivoamaan tai menisit jo nukkumaan tai lukemaan rästitentteihin (hyi helvetti alkoi jo kammottaa suorastaan :D) Voi katsoa typeriä huonoja elokuvia ja kuunnella artisteja, jotka on noloja ja kaikille kavereille sitä on sanonut, että "NO SITÄ EN TODELLAKAA IKINÄ KUUNTELIS HAH SE ON PASKA. NII HAHAHAH." Kovanaamana nauranut ja kaverit nyökytelleet hyväksyen. Ja siellä sitten jalat ristissä ja kieli ulkona huumaantuneena kuitenkin kuuntelee. Syntinen valehtelija. 

Tykkäsi kuitenkin.

R.I.P Partamonni

allas©PakinoivinAikein

Minulla ei ole ollut aikaa kirjoittaa, sillä olen keskittynyt muihin asioihin.

Mitä nämä ”muut asiat” sitten ovat?

1.       Olen ainakin jutellut kavereille Facebookissa ja katsellut typeriä kuvia ja pelannut typeriä  pelejä (Candy Crash)

2.       Facebookkiin olen kirjottanut vaikka kuinka

3.       Olen ollut koulussa

4.       Olen ollut töissä

5.       Olen ollut ostoksilla etsimässä kevätkenkiä ja pakollista naaman rumat kohdat peittävää puuteria

6.       Olen ollut perheen kanssa

7.       Olen ollut koiran kanssa ja desinfioinut sen jalat suihkuhuoneessa lääkeshampoolla ja odottanut 10 minuuttia, sen jälkeen virutellut jokaisen jalan ja kuivannut hyvin ja lopuksi laittanut sukat etujalkoihin maalarinteipillä. Tämä estää bakteerien, kuten hiivan, tulemista varpaanväleihin.

8.       Olen nukkunut

9.       Olen katsonut leffoja

10.Olen syönyt ravintoloissa ja muissa olosuhteissa

12.   Olen nähnyt ystäviä ja keikkunut baareissa ja laittanut hiuksia ja valikoinut vaatteita tavallista tarkemmin.

Semmosta.

Uusi kämppä olisi odotettavissa tässä ja jälleen raahaan tavarani toisen asunnon huoliksi. Varastossa odottelee uusi 65-litrainen akvaario, joka tulee terraariokäyttöön japanin tuliliskoille. Näin allasharrastukseni jatkuu. Allas on jo hankittu lamppuineen, kasvit ja somisteet hommattu sekä laitteisto valmiina. Liskot on varattu Faunatar eläinliikkeestä toukokuun loppuun. Iällä ja sukupuolella ei väliä, kunhan niitä olisi kaksi.  

Sitten on hankkimatta vain niiden päätä isompaa oleva sora, koska ne saattavat ahmaista suuhunsa pienempää soraa.

On se kyl ihmeellistä tuo syömishalu. Sitä kuvitellaan elukoista, että ”on ne niin tyhmiä jos ne sitä soraa yritää syödä.” No miettikää siellä mitä itse yrititte syödä pienenä. Itse söin lunta, hiekkaa ja maistoin muurahaista.  Ihme, että oli oksennustauti kokoajan ja tarhanpihaan lensi purjo. Olen myös nielaissut nappipariston, mistä tuli lääkärireissu. Tuli kuumetta ja tukehduskuoleman uhka. Että onpas se ihminen nyt sitten viisas.

Pilkku-partamonni kuoli sunnuntaina 7.3.2013 saavuttaen noin 13 vuoden iän. Melkone. Vanhempi kuin molemmat pikkusiskoni. Emme käyneet hänen kanssaan ennen kuolemaa käytävää keskustelua. Löytäessäni hänet hänen naamaansa oli kasvanut nöyhtää ja ruumis aloittaa vesioloissa muutenkin erinomaisen nopean hajoamisprosessin. Mutta uskon, että hän eli onnellisesti. Ehkä hän ajatteli minusta omistajanaan hyvällä myöhäisinä iltoina roikkuessaan imukuppisuullaan takalasissa ja odottaessaan ruokatablettia ahnaana. Iltoina, jolloin oksa hakkaa ikkunaan sateisena hetkenä.

Myöhäisenä hetkenä.