Parasta kesässä ei ole suunnitelluissa aikatauluissa
pysyminen ja mahdollisimman monen kesäisen retken täydellinen onnistuminen.
Kesä tulee luoksemme pieninä palasina, onnen murusina. Suunnitelmista
irtipäästäminen ja aikataulujen ulottumattomiin astuminen on pelottavaa meille,
jotka olemme tottuneet siihen, että mitään hauskaa ei tapahdu, jos me emme sitä
itse laita tapahtumaan. Mutta kesän ihanuutta ei tarvitse ansaita. Aamukaste tulee
ihan itsestään ja auringonlaskukin tilaamatta. Mitä, jos vain istuisin alas ja
antaisin kesän kirpeyden tulla. Olisin läsnä niissä pienissä hetkissä, joista
on parhaat kesäpäivät on tehty.
Kuten märän asfaltin tuoksu fillarin renkaiden alla,
vaahteran lehtien havina riippumatossa, merituuli iholla. Se tietty suupalaan
torimunkkia, jossa kauan odotettu hillosilmä viimeinkin pursuaa poskille.
Uusien perunoiden porina. Se erityinen raukeus, kun on hankkiutunut ähkyyn
pelkistä mansikoista. Aamukahvin tuoksu mökin kuistilla. Se kun on polttanut
olkapäänsä puistossa iltaan asti venähtäneellä piknikillä. Se hetki, kun
luovuttaa, antautuu ja alkaa laulaa mukana sitä kamalaa tämänvuotista
kesärenkutusta, joka soi sadattaviidettäkymmenennettä kertaa autoradiosta. Tyyni
järvi. Iltausva. Aamukaste. Paljaat jalat. Multaa kynsien alla.
Kesä kätkeytyy niihin hetkiin, kun voi istua terassilla
puoleenyöhön, eikä tajua, että on yö, koska on niin valoisaa. Sen tunnistaa
siitä ihanasti varpaita lämmittävästä, hitaasti koko kehoon hiipivästä
hyrinästä, kun saa jalkaansa aurinkoon unohtuneet valmiiksi lämpöiset
lipokkaat.
(Nuppu Stenros – Hidasta elämää)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti