Luannon julmuus

Villi&Vapaa©PakinoivinAikein

Eläimistä saa tietysti ihannoinnin kohteita ja symbolisia viittauksia elämäänsä, mutta miettikääs nyt rehellisesti.

Kuka teistä OIKEASTI haluaisi olla vaikkapa karhu?  (Ja nyt en puhu skitsofreenikoille.)

Turkki täynnä jotakin saatanan lutiaisia juoksennella nälkäisenä syntymästä kuolemaan ellei tule kuulasta kalloon satunnaisena hetkenä jonkin metsästäjän toimesta ja sekin kävisi melkein armosta. Talvella tunkea useaksi kuukaudeksi luolaan perseessä joku hiton karvoista ja paskasta muodostettu tuppi ja sinnitellä. 

Luontoa julmempaa ei olekaan, jos muistetaan että ihminenkin on osa luontoa, halusi vai ei, hypotalamuksillaan ellei jollei.

Se on aika surku mustaahuumoria katsoa, kun leijona kurkkaa puskasta ja vastasynnyttänyt Gnuu antilooppi hiipparoi matkoihinsa jättäen poikasensa, kiinnostuen muutaman metrin päässä olevasta ruohotuppaasta enemmän. Oma etu kallein etu.

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Se on luonnon laki aika pitkälle.

Onhan sitten näitä kaikkia sankaritapauksia, missä esimerkiksi mustekalaemo on syömättä 3 kuukautta puhaltaakseen kuplia mätimunilleen ja nääntyy sitten lopulta. Mutta eikös sekin aika julmaa ole?

Luonto janoaa verta, hikeä, kyyneliä ja lyhyttä, mutta ytimekästä elämää.

Vaikka olisit sarvikuono ja sinulla vähän takahammas kasvaa toisen päälle niin siihen loppuu meinaan syöminen ja siihen loppuu myös eläminen. Ei hammaslääkäriä paljoa näy siellä savannilla. Hyeenat vain katselevat nälissään, että äkkiä nyt kuole, että saadaan ruokaa lapsille, joista viidestätoista ehkä kaksi selviytyy täyteen ikään.

Huh huh.

Että miettikää nyt siellä kaikki yliromatisoituneet sun muut, haluaisitteko olla jokin kauniin valkea susi metsässä. Juosta nilkuttaa jonkun kapisen poron perässä päivästä toiseen, kunnes varvas niksahtaa ja toiset syö tai lönkyttää ohi potkien poronpapanaa silmille. Sinne sitä jää jonon hännille, että kyllä kannatti syntyä sudeksi.